Tulisiko ilveksen olla uhanalainen vai ei?

Vuoden vaihteessa 2012 on kulunut reilu vuosi Suomen neljännen uhanalaisuusarvioinnin julkistamisesta. Järkälemäinen 685-sivuinen tietopaketti Suomen lajien uhanalaisuus — Punainen kirja 2010 julkistettiin näyttävästi 1. joulukuuta 2010 Säätytalossa.

Kirjan vastaanotto on ollut ihailevan myönteinen. Säätytalolla puhunut Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) johtava tutkija Jeffrey McNeely piti Suomen tekemää uhanalaisarviointia maailman kattavimpana. Puheensa päätteeksi McNeely totesi, että hän aikoo suositella muille maille Suomen tekemää Punaista kirjaa malliesimerkiksi.

Ilveksen ja karhun luokkamuutokset ovat herättäneet ihmetystä


Punainen kirja on ollut menneen vuoden ajan esillä monin tavoin. Siitä on kirjoitettu satoja lehtiartikkeleita ja kirja on herättänyt vilkasta keskustelua. Eräitä punaisen kirjan ratkaisuja on kuitenkin ihmetelty. Eniten arvostelua on kohdistettu suurpetojen arviointiin, erityisesti ilveksen ja osittain myös karhun uhanalaisuusluokkiin. Ne molemmat kuuluivat aikaisemmin silmälläpidettäviin, mutta uudessa luokituksessa ne päätyivät vaarantuneisiin lajeihin.



Ilveskannan kehitys Suomessa RKTLn seurantojen mukaan.
Vuonna 2011 RKTL arvioi maamme ilveskannan kooksi
2430–2630 tupsukorvaa.

Varsinkin metsästäjien on ollut vaikea ymmärtää, kuinka on mahdollista, että ilveksistä ja karhuista on tullut uhanalaisia, vaikka näitä petoja on Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin sataan vuoteen.  



Näiden lajien uhanalaisuusluokan muuttumiseen ovat syynä IUCN-kriteerit (vaarantuneeksi luokitellaan, mikäli lisääntyvien yksilöiden määrä on populaatiossa alle 1 000 yksilöä) sekä uusi tulkinta, että Suomen petokannat eivät ole enää yhteydessä naapurimaiden, kuten Venäjän ja Ruotsin petokantojen kanssa.

Suurpedot eivät yleensä tunne rajoja



Vaikka Venäjän Karjalan suurpetokannat ovat viime vuosikymmeninä taantuneet, niin Suomen petokannat saavat Venäjältä edelleen vähäistä täydennystä. Suomen karhusaaliin urosvoittoisuus Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa viittaa siihen, että Suomeen tulee muuttovoittoa Venäjän puolelta.

Myös Suomessa merkityt gsm-pannoitetut karhut ovat siirtyneen rajan yli Venäjälle. Tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella Suomen karhukanta on  osa eurooppalaista kokonaisuutta, johon kuuluu noin 30 000 yksilöä

Pedot vaeltavat myös Lapissa Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä, ja esimerkiksi Lounais-Lapin ilveskannan tiedetään saaneen vähäistä täydennystä Skandinavian 2500 ilveksen kannasta.



Karhukannan kehitys Suomessa RKTLn seurantojen
mukaan. Vuonna 2011 RKTL arvioi maamme karhukannan
kooksi 1515–1635 otsoa.

Suomi ei olekaan suurpetojen suhteen saari rannattomassa valtameressä, kuten esimerkiksi Espanjassa ja Ranskassa elävät täysin eristäytyneet karhukannat. Itäisessä Pyreneitten populaatiossa arvioidaan elävän noin 20–30 ja läntisessä Cantabrin populaatiossa 100–110 karhua. Geenitutkimuksien perusteella ne eivät ole olleet muun Euroopan karhukantojen kanssa tekemisissä enää vuosisatoihin. Niiden voidaankin aidosti sanoa olevan eristäytyneitä ja sukusiittoisia populaatioita.

 

IUCN-kriteerit soveltuvat huonosti suurpedoille

Suurpedot ovat luontaisesti kaikkialla maailmassa harvinaisia. Näin on myös pohjoisen alueen suurpetojen suhteen, varsinkin kun ne tarvitsevat laajoja elinympäristöjä. Yhtä suurpetoa kohden täytyy olla monia saaliseläimiä, jotta sekä saaliseläimet että niitä verottavat pedot säilyvät elinkelpoisina. Tällöin sama lisääntyvien yksilöiden määrä ei paikallisesti tai edes laajallakaan alueella voi olla häviämisuhkaa ilmaiseva arviointikriteeri sekä suurpedoille että niiden saaliseläimille.



Suurpetojen kohdalla on keskusteltu siitä, että ne ovat mahdollisesti geneettisesti sopeutuneet vähäisempään geenivaihtoon kuin runsaampana esiintyvät kavio- ja sorkkaeläimet. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, varsinkin kun IUCN:n uhanalaisuuden kriteerit (50, 250 ja 1 000 lisääntymiskykyistä yksilöä) ovat osittain peräisin kotieläinten — sorkkaeläinten, kuten nautojen — jalostuksesta saaduista kokemuksista.

Suurpedoille tulisi kehittää tarkempia uhanalaisuuden arvioinnin menetelmiä

Tulevaisuuden IUCN-kriteereissä tulisikin kiinnittää enemmän huomiota lisääntyvien yksilöiden määriin, että ne myös suurpetojen kohdalla kuvaisivat paremmin lajin tai populaation häviämisuhkaa. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan Suurten järvien Isle Royalin saaren (sai alkunsa susiparista) ja Ruotsin susikannat (sai alkunsa kolmesta yksilöstä) eivät vielä ole hävinneet, vaikka ne kärsivät sisäsiittoisuudesta ja ovat osittain eristäytyneitä.



Susi- (musta käyrä) ja hirvikantojen (vihreä käyrä) vaihtelua on seurattu Isle Royalilla yhtäjaksoisesti 50 vuotta. Kaikkien yllätykseksi vuonna 2009 sekä susi- että hirvikannat olivat samalla tasolla kuin seuranta aloitettiin. Vuosien varrella kannat ovat eri syistä vaihdelleet paljon, välillä sudella on mennyt hyvin (50 sutta), toisinaan hirvellä (melkein 2500 hirveä), eikä noita vaihteluita ole voitu etukäteen ennustaa. Yllätyksiä on tullut runsaasti, kuten lämpimät kesät, hirvipunkkien laajamittainen runsastuminen tai metsäkasvillisuuden muutokset ovat vaikuttaneet hirvikantaan enemmän kuin susien saalistus. Isle Royalin suurin oppi tutkijoille on ollut se, että me ymmärrämme vielä kovin vähän luonnosta.



Myöskään keinotekoisia tulkintoja siitä, että Suomen suurpetokannat olisivat täysin erityksissä naapurimaiden petokannoista, ei tulisi tehdä, ellei asiasta ole saatavilla tarkkaa ja luotettavaa tutkimustietoa. Tutkimusten mukaan yksi vaeltava yksilö sukupolvessa riittää pitämään geneettistä monimuotoisuutta yllä, ja tunnetusti pohjolan suurpedot voivat tehdä satojen tai jopa yli tuhannen kilometrin vaelluksia.

Suomen lajiston seuraava uhanalaisuusarvio tehdään vuonna 2020. Siitä on mahdollisuus tehdä entistä kattavampi ja laadukkaampi. Tähän mennessä Suomen neljä uhanalaisarviointia ovat olleet toinen toistaan parempia.

Pääasia on kuitenkin, että niin ilveksellä kuin karhulla pyyhkii Suomessa hyvin, paremmin kuin yli 100 vuoteen. Ilvekseen voi törmätä vaikkapa Helsingissä ja karhuun Espoon Nuuksiossa. Niiden kohdalla on alettu puhua jo siitä, missä menevät ihmisten suvaitsevuuden rajat.

Takapihalla Porvoon taajama-alueella omenia syövä karhu herättää ymmärrettävästi pelkoa. Tulevaisuudessa suurpetokantojen hoidossa onkin tärkeää huomioida populaatioiden elinvoimaisuuden rinnalla myös petoalueella asuvat ihmiset ja heidän huolensa.